15.6.1998

Vaatimukset Jyväskylän käräjäoikeudessa

Syyte

Virallinen syyttäjä kertoi, että A oli 10.3.1996 Petäjävedellä valtatiellä 23 menetellyt seuraavasti:

1) A oli kuljettanut henkilöautoa nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon jälkeen ollut ainakin 1.73 promillea olosuhteiden ollessa sellaiset, että teko oli ollut omiaan vaarantamaan toisten turvallisuutta. 2) A oli kuljettaessaan henkilöautoa mainitulla vilkkaasti liikennöidyllä ja osin jäisellä tiellä eräällä suoralla, missä oli 80 kilometrin nopeusrajoitus, ajanut ainakin 140 kilometrin tuntinopeudella suorittaen samalla useita ohituksia sekä saman nopeusrajoituksen vallitessa ajanut 120 kilometrin tuntinopeudella vasemmalle kaartuvaan mutkaan, jota ennen tiellä oli varoitusmerkki routaheitosta. Tämän seurauksena A:n kuljettama auto oli lähtenyt vasen kylki edellä luisuun, jonka aikana auton vasen etuosa oli osunut tien oikealla laidalla linja-autopysäkillä olleisiin B:n ja C:n tyttäriin X:ään ja Y:hyn. He olivat välittömästi saaneet surmansa. Auto oli pysähtynyt kallioleikkauksen luiskaan vaurioituneena. A oli siten tahallaan ja piittaamattomuudesta rikkonut tieliikennelakia niin, että hänen menettelynsä oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisten tienkäyttäjien, myös tyttäriensä kanssa pysäkillä seisoneen B:n hengelle ja terveydelle. 3) A oli edellä selostetulla huolimattomuudellaan aiheuttanut X:n ja Y:n kuoleman. A:n huolimattomuutta oli pidettävä törkeänä ja kuolemantuottamuksia oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeinä.

Tämän vuoksi syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kahdesta törkeästä kuolemantuottamuksesta.

Asianomistajien vaatimukset

Asianomistajat B ja C yhtyivät syytteeseen ja kertoivat lisäksi, että A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle ja C:lle kummallekin ruumiinvamman, joka ei ollut vähäinen. Ruumiinvamman laatu oli psyykkisen tilan häiriintyminen.

B:n osalta oli tullut esille syvä toivottomuus ja ahdistuneisuus tapahtuneen johdosta. Tilaan liittyi voimakas tyhjänolon tunne ja masennus, jotka estivät pitkään häntä toimimasta ja opiskelemasta aktiivisesti. B oli joutunut tapahtuman välittömäksi todistajaksi. Myös hän olisi voinut menettää siinä henkensä. Tämä moninkertaisti B:n tuska- ja ahdistustilaa. B oli ollut selvästi myös fyysisessä voimakkaassa väsymystilassa ja lisäksi hänellä oli esiintynyt keskittymiskyvyn puutetta sekä ruokahaluttomuutta.

C oli tapahtuman jälkeen ollut muun ohella syvän masennuksen ja toivottomuuden tilassa, johon sisältyi myös vakavaa, jopa suisidaalistakin virettä. Onnettomuus oli murtanut perheen asemaa ja vaikutti myös perheen sisäiseen yhteyteen.

B ja C lausuivat vielä, että kärsimyksen lisäksi tämänkaltaisesta onnettomuudesta aiheutui somaattista kipua, joka voi kestää useita vuosia.

Tämän vuoksi B ja C vaativat, että A tuomitaan rangaistukseen rikoslain 21 luvun 10 §:n nojalla kahdesta vammantuottamuksesta ja että A velvoitetaan korvaamaan psyykkisen tilan häiriintymisestä aiheutuneesta kivusta ja särystä B:lle 150 000 markkaa ja C:lle 100 000 markkaa korkolain mukaisine korkoineen.

A:n vastaus

A, joka tunnusti syytteessä mainitut teot, kiisti B:n ja C:n rangaistus- ja vahingonkorvausvaatimukset lakiin perustumattomina.

Käräjäoikeuden tuomio 12.6.1996

Käräjäoikeus, jossa A:n kuljettaman auton vakuuttanut vakuutusyhtiö vastusti B:n ja C:n korvausvaatimuksia, lausui A:n syyllistyneen siihen, mistä syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta.

B:n ja C:n vaatimusten osalta käräjäoikeus lausui seuraavaa: Törkeän liikenteen vaarantamisen tunnusmerkistöön sisältyi vakavan vaaran aiheuttaminen toisen hengelle tai terveydelle. B:tä koskevan lääkärintodistuksen mukaan tämä hänen oman hengen menettämisen vaara oli ollut moninkertaistamassa hänen tuskaansa ja ahdistustilaansa. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että B:n tilan ei ollut näytetty johtuneen siitä, että A:n auto oli ollut syöksymässä häntä kohti. A ei ollut huolimattomuudellaan aiheuttanut edellä tarkoitettuja B:n ja C:n ruumiinvammoja, vaan ne olivat syntyneet välillisesti A:n menettelystä. Tämän vuoksi A ei ollut syyllistynyt vammantuottamuksiin.

Rangaistuksen mittaamisessa käräjäoikeus otti huomioon A:n ennen ajamaan lähtemistään samana päivänä ja edellisenä iltana juoman alkoholimäärän ja kiihtyneen mielentilan. A oli lähtenyt ajamaan ilman päämäärää vilkkaasti liikennöidylle valtatielle, jolloin vakavien liikenneonnettomuuksien aiheuttaminen oli ollut ennalta arvattavissa.

Hyläten B:n ja C:n esittämät vaatimukset käräjäoikeus, soveltaen tieliikennelain 3 ja 99 §:ää, tieliikenneasetuksen 3 §:n 2 momenttia sekä rikoslain 21 luvun 9 §:ää ja 23 luvun 2 §:ää, tuomitsi A:n törkeästä rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kahdesta törkeästä kuolemantuottamuksesta 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen. Lisäksi käräjäoikeus määräsi A:n ajokieltoon, jonka viimeinen voimassaolopäivä oli 31.12.1999.

Syyttäjä, B ja C sekä A valittivat hovioikeuteen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 27.12.1996

Hovioikeus lausui perusteluinaan vammantuottamuksen osalta, että A oli hänen syykseen luetuilla törkeällä rattijuopumuksella ja törkeällä liikenteen vaarantamisella osoittanut piittaamattomuutta liikenneturvallisuutta ja toisia liikenteessä liikkujia kohtaan. Käräjäoikeuden tuomiossa mainitulla tavalla ennalta-arvattavaa oli ollut, että A tuli varsin todennäköisesti aiheuttamaan vakavan liikenneonnettomuuden kuljettaessaan vahvassa humalatilassa ajoneuvoaan kovalla nopeudella käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevissä liikenneolosuhteissa.

B ja C olivat vaatineet, että A:n syyksi luetaan kaksi vammantuottamusta. Rikosoikeudellista syy-yhteyttä arvioitaessa oli otettava huomioon toisaalta B:n ja C:n vaatimuksen perusteena oleva rangaistussäännös ja toisaalta se, että A oli syyllistynyt huolimattomuuteen liikenteessä. Vain B oli ollut jalankulkijana sen tien varressa, jolla A oli kuljettanut ajoneuvoaan. Näin ollen A oli menettelyllään saattanut B:n terveyden ja hengen vaaraan ajamalla voimakkaasti päihtyneenä ylinopeutta sillä seurauksella, että A:n kuljettama auto oli suistunut ajoradalta B:n vierestä surmaten tämän kaksi tytärtä. Se, että B ei ollut itse fyysisesti loukkaantunut, oli ollut vain sattumaa. Kyseisessä tilanteessa B oli joutunut konkreettiseen hengenvaaraan A:n kontrolloimattoman menettelyn johdosta.

Rikosoikeudellinen vastuu voitiin asettaa vain sellaisista teon seurauksista, joita voitiin pitää rikoksentekohetkellä ennalta-arvattavina. Liikennerikosten yhteydessä rikosoikeudellisen vastuun tuli rajoittua lisäksi niihin seurauksiin, jotka perustuivat liikennerikoksen aikaansaamaan vaaratilanteeseen ja jotka ilmenivät tällaisen vaaran kohteeksi joutuneessa tahossa.

Tieliikenteeseen osallistuneelle B:lle aiheutunut psyykkisen tilan häiriintyminen oli A:n huolimattomuudellaan aiheuttaman liikenneonnettomuuden ennalta-arvattava ja välittömästi liikenneonnettomuuteen perustuva seuraus. B:lle aiheutunutta psyykkisen tilan häiriintymistä oli pidettävä rikoslain 21 luvun 10 §:ssä tarkoitettuna sairautena. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, että A oli huolimattomuudellaan aiheuttanut B:lle psyykkisen sairauden.

C ei sen sijaan ollut joutunut A:n liikenteessä aikaansaaman vaaran kohteeksi, vaan hänen osaltaan aiheutunut vamma perustui yksinomaan hänen kahden tyttärensä kuolemaan. A:n liikenteessä osoittaman huolimattomuuden ja C:n kärsimän henkilövahingon välillä ei näin ollen ollut riittävää rikosoikeudellista syy-yhteyttä.

Rangaistuksen mittaamisen osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut. Lisäksi hovioikeus lausui, että A oli törkeällä piittaamattomuudellaan vaarantanut toisten tielläliikkujien turvallisuutta aiheuttaen kahden ihmisen kuoleman. Vain satunnaisista syistä oli vältytty siltä, että A olisi huolimattomuudellaan aiheuttanut edellä mainittua useampien ihmisten kuoleman tai vakavan vammautumisen. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden A:lle tuomitsema 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistus ei ollut riittävä seuraamus A:lle syyksi luetuista rikoksista. Lisäksi hovioikeus luki A:n syyksi edellä selostetun vammantuottamuksen B:lle.

A oli valituksessaan vaatinut, että julkisuuden häneen kohdistama moite ja muut hänelle tapauksesta aiheutuneet seuraukset otettiin huomioon rangaistusta mitattaessa. A oli törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut kahden lapsen kuoleman. Tällaisessa tapauksessa oli tyypillistä, että rikoksesta ja sen seurauksista käytiin julkista keskustelua tiedotusvälineissä. Tämän vuoksi A:lle tuomittava rangaistus ei yhdessä häneen kohdistuneiden muiden hänen syykseen luettuihin rikoksiin tyypillisesti liittyvien seurausten kanssa johtanut kohtuuttomaan lopputulokseen.

Ajokiellon osalta hovioikeus lausui, että A oli vastuunalaisena yhtiömiehenä kiinteistöjen huoltoa harjoittavassa kommandiittiyhtiössä. Yhtiön työvoimakustannukset olivat lisääntyneet A:lle tuomitun ajokiellon johdosta. Tällä seikalla ei ollut kuitenkaan näytetty olevan A:n toimeentulon kannalta ratkaisevaa merkitystä. Tämän vuoksi A:lle tuomittua ajokieltoa ei ollut syytä lyhentää.

B:n vahingonkorvausvaatimuksen osalta hovioikeus lausui perusteluinaan, että asiassa esitettyjen lääkärintodistusten perusteella B:n psyykkisessä terveydentilassa oli tapahtunut muutos, mikä perustui A:n huolimattomuudellaan aiheuttamaan liikenneonnettomuuteen. B oli ollut onnettomuuden jälkeen masentunut ja ahdistunut, mistä oli seurannut unettomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, toivottomuutta ja toistuvia itsemurha-ajatuksia. Psyykkisen tilan häiriintyminen oli vaikuttanut myös B:n työkykyyn.

B:lle aiheutunutta psyykkisen tilan häiriintymistä oli pidettävä vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitettuna muuna henkilövahinkona. B:n psyykkisen tilan häiriintyminen, mitä ei ollut pidettävä vähäisenä, perustui yksinomaan ja välittömästi A:n törkeällä huolimattomuudella aiheuttamaan liikenneonnettomuuteen, jonka osallisena B oli ollut. Tämän vuoksi sillä, että B:n psyykkisen tilan häiriintyminen perustui osaksi siihen, että hän oli ollut itse välittömässä kuolemanvaarassa ja osaksi siihen, että hän oli joutunut todistamaan onnettomuuspaikalla kahden tyttärensä kuoleman, ei ollut merkitystä arvioitaessa A:n korvausvelvollisuutta. Toisen lapsen ruumiin silpoutuminen oli toisaalta ollut omiaan lisäämään B:n onnettomuuspaikalla kokemaa järkytystä. Sattumanvaraista oli ollut, että B ei ollut itse saanut surmaansa A:n kuljettaman auton syöksyessä kontrolloimattomasti B:tä ja lapsia kohti. Koska B oli ollut itse välittömässä hengenvaarassa liikenneonnettomuudessa, ei ollut olemassa estettä korvata hänelle aiheutunutta välitöntä psyykkistä henkilövahinkoa. Liikennevahinkolautakunnan suosituksessa korvausmääristä on kivusta ja särystä maksettavaksi tulevat korvaukset luokiteltu fyysisten vammojen vaikeusasteen mukaan. Psyykkisten vammojen osalta on olemassa sosiaali- ja terveysministeriön päätös tapaturmavakuutuslain 18a §:ssä tarkoitetusta haittaluokituksesta. Tosin B:n psyykkisen tilan häiriintymisestä ei ollut vielä saatavissa pitkäaikaisia tutkimustuloksia, joiden perusteella B:n psyykkisen tilan häiriintyminen voitaisiin luokitella kyseisen päätöksen edellyttämällä tavalla. Hovioikeus arvioi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n perusteella, että kohtuullinen korvaus B:n psyykkisen tilan häiriintymisestä aiheutuneesta kipuun ja särkyyn verrattavasta henkisestä kärsimyksestä oli 100 000 markkaa.

C:n esittämän vahingonkorvausvaatimuksen osalta hovioikeus lausui perusteluinaan, että vahingonkorvauslain voimassa olevien säännöksien ja vallitsevan oikeuskäytännön perusteella korvataan vain vahinkotapahtumaan välittömästi perustuvat henkilövahingot. C ei ollut ollut osallisena siinä liikenneonnettomuudessa, jonka A oli huolimattomuudellaan aiheuttanut. Hänen psyykkisen tilansa häiriintyminen perustui siihen, että hän oli menettänyt kaksi tytärtään liikenneonnettomuudessa. Liikennevahinkojen osalta ei ollut perusteltua ulottaa ilman lainsäädännössä tapahtuvaa muutosta liikenneonnettomuuden aiheuttajan vastuuta sellaisten henkilöiden kärsimien vahinkojen korvaamiseen, jotka eivät itse olleet osallisina liikenneonnettomuudessa. Tätä arviointia ei muuttanut se, että A oli syyllistynyt törkeään rattijuopumukseen ja törkeään liikenteen vaarantamiseen.

Näillä perusteilla hovioikeus, hyläten C:n rangaistusvaatimuksen vammantuottamuksesta ja vaatimukset enemmälti, muutti käräjäoikeuden tuomiota seuraavasti: A tuomittiin rikoslain 21 luvun 10 §:n nojalla myös B:hen kohdistuneesta vammantuottamuksesta. Yhteinen vankeusrangaistus A:lle tuomituista rikoksista korotettiin 3 vuodeksi vankeutta. A velvoitettiin suorittamaan B:lle kipuun ja särkyyn verrattavasta henkisestä kärsimyksestä kohtuulliseksi harkitut 100 000 markkaa.

Perustelut

Vammantuottamus

Kysymys on siitä, onko A syyllistynyt hänen syykseen luettujen törkeän rattijuopumuksen, törkeän liikenteen vaarantamisen ja kahden törkeän kuolemantuottamuksen lisäksi B:hen kohdistuneeseen rikoslain 21 luvun 10 §:ssä tarkoitettuun vammantuottamukseen niin kuin hovioikeus on katsonut.

A on alempien oikeuksien tuomioista ilmenevissä olosuhteissa menettänyt kovalla vauhdilla kuljettamansa auton hallinnan tien kaarteessa seurauksin, että auto on sivuluisussa suistunut linja-autopysäkin levennykselle, jossa ovat olleet jalan B ja hänen kaksi tytärtään. Auto on törmännyt lapsiin, jotka ovat törmäyksen johdosta saaneet surmansa, mutta B:hen auto ei ole osunut eikä hän ole saanut tilaisuudessa ruumiillisia vammoja.

Esitetyn lääkärinlausunnon mukaan kahden tyttären kuolemaan johtanut kolari on aiheuttanut B:lle selvän ja voimakkaan psyykkisen tilanteen häiriintymisen, jossa keskeisinä piirteinä ovat vaikea masentuneisuus ja ahdistuneisuus sekä niistä seuraavat työ- ja toimintakyvyn lasku, unettomuus, keskittymiskyvyn puute, toivottomuus ja toistuvat itsemurha-ajatukset. B:llä on esiintynyt myös toistuvia pelkotiloja. Hänellä todetun psyykkisen häiriön huomattavaan vaikeusasteeseen on vaikuttanut olennaisesti häntä kohdanneen onnettomuuden äkillisyys, rajuus ja keskeisesti myös siihen liittynyt oma välitön hengenvaara. Tämä on ilmennyt erityisesti hänen kuvaaminaan toistuvina pelkotiloina ja tapahtumaan liittyvinä ahdistavina ajatuksina ja mielensisältöinä sekä unettomuutena.

Rikoslain 21 luvun 10 §:n nojalla tuomitaan vammantuottamuksesta se, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, jota ei ole pidettävä vähäisenä. Säännöksen sanamuodon perusteella ei ole täysin selvää, voidaanko pelkästään psyykkisen tilan häiriintymisenä ilmenevää psyykkistä vammaa pitää säännöksessä tarkoitettuna ruumiinvammana tai sairautena. Voimassa olevan rikoslain 21 luvun esitöiden mukaan luvun säännöksissä on pyritty ottamaan huomioon, että terveys käsitetään nykyisin paljon laajemmin kuin vain tilaksi, jossa ruumiilliset vammat tai sairaudet puuttuvat. Pahoinpitelyn osalta on terveyden vahingoittamisen käsitteen avulla pyritty siihen, että sellainen henkinenkin väkivalta, joka vahingoittaa mielenterveyttä, voitaisiin rinnastaa ruumiillisia vammoja aiheuttavaan fyysiseen väkivaltaan. Toisen terveyttä vahingoittavaa tekoa, joka ei olisi tahallinen, pidettäisiin puolestaan vammantuottamuksena (HE 94/1993 vp. s. 91 ja 96). Jo aikaisemmin voimassa olleen rikoslain 21 luvun (491/1969) aikana ruumiinvamman ja sairauden käsitteiden katsottiin tarkoittavan myös henkisen terveyden vahingoittumista ja heikkenemistä (HE 68/1966 vp. s. 7).

Ottaen huomioon rikoslain 21 luvun 10 §:ssä säädetty rangaistavuuden tarkoitus on perusteltua katsoa, että lainkohdassa tarkoitettuna sairautena voidaan pitää myös sellaista psyykkisen tilan häiriintymistä, jolla on lääketieteellisesti todistettavia vaikutuksia.

Rikoslain 21 luvun 10 §:ssä tarkoitettuun huolimattomuuteen voidaan syyllistyä esimerkiksi säännöksiä rikkomalla. Teolla aiheutetun seurauksen on, jotta teko olisi rangaistava, oltava teolle tyypillinen ja joko yleisesti tai tekijälle tekohetkellä ennalta-arvattava. Tässä tapauksessa A on syyllistynyt liikennesääntöjen rikkomiseen. Niiden tärkein tehtävä on liikenneonnettomuuksien ehkäisy. Liikennesääntöjä rikkovan pitää sen vuoksi ottaa ennalta lukuun liikenneonnettomuuksien tavalliset seuraukset. Sellaisiin ei yleensä kuulu liikenneonnettomuuteen osallisenkaan henkilön pelkkä psyykkisen tilan häiriintyminen. Kuolonkolareissa on kuitenkin tavallista, että siihen osallinen, joka samalla on sekä itse onnettomuuden että sen seurausten silminnäkijä, järkyttyy sillä tavoin, että hänen psyykkinen tilansa häiriintyy. Jos liikennesääntöjä rikotaan siten, että myös kuolonkolari on teolle ominainen seuraus, voidaan myös onnettomuuteen osalliselle aiheutuvia psyykkisiä vammoja pitää ennalta arvattavina.

Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että A on kuljettaessaan autoa vahvassa humalatilassa ja kovalla nopeudella vilkkaasti liikennöidyllä tiellä osoittanut piittaamattomuutta muita tiellä liikkujia kohtaan. Ennalta-arvattavaa on ollut, että A kerrotuissa olosuhteissa törkeän varomattomalla ajotavallaan humalatilan vielä heikentäessä hänen suorituskykyään varsin todennäköisesti aiheuttaa vakavan liikenneonnettomuuden. Tiellä jalankulkijana liikkunut B on joutunut itse konkreettiseen hengenvaaraan sekä havainnut välittömästi auton törmäämisen lapsiinsa ja siitä aiheutuneet vakavat seuraukset. Hänelle tästä syystä aiheutunut edellä kerrottu psyykkisen tilan häiriintyminen on A:n huolimattomuudellaan aiheuttaman liikenneonnettomuuden ennalta-arvattava ja välitön seuraus.

A on siten huolimattomuudellaan aiheuttanut B:lle sellaisen psyykkisen tilan häiriintymisen, joka on rikoslain 21 luvun 10 §:n nojalla rangaistava sairauden aiheuttamisena.

Vahingonkorvaus henkisestä kärsimyksestä

Vahingonkorvauksen peruste

Oikeuskäytännössä on vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ää tulkittu siten, että sen nojalla voidaan korvata henkinen kärsimys kipuun ja särkyyn sisältyvänä tai verrattavana sille, jolle on aiheutettu ruumiinvamma tai muu henkilövahinko. Luvun 6 §:n nojalla korvataan henkilövahingosta riippumatonkin henkinen kärsimys sille, joka on joutunut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistuvan tai muun sen kaltaisen rikoksen kohteeksi.

Vahingonkorvauslain 5 luvun korvausjärjestelmä on lähtökohtaisesti tarkoitettu tyhjentäväksi. Se rakentuu ajatukselle, että korvaukseen oikeutettu on henkilö, jolle välittömästi vahinkotapahtuman johdosta on aiheutunut vahinko. Tämän ensivahingon seurauksena kolmannelle henkilölle aiheutunut vahinko korvataan vain erikseen mainituissa tapauksissa, mistä ovat ilmauksia luvun 3 ja 4 §:n säännökset oikeudesta hautauskulujen sekä menetetyn elatuksen tai elatusavun korvaukseen. Oikeuskäytännössä on välittömästi aiheutuneeseen vahinkoon kuitenkin rinnastettu se, että ruumiinvamma tai kuolema aiheutetaan, jotta aiheuttamisteosta koituisi kärsimystä toiselle henkilölle, ja teko siten osaltaan välittömästi kohdistetaan häneen. Näin on ollut asianlaita ratkaisussa KKO 1983 II 8. Siinä surmaaja on katsottu velvolliseksi suorittamaan korvausta lapsen äidille lapsen surmaamisella tahallaan aiheutetusta järkytyksestä ja kärsimyksestä, joka on ollut verrattavissa kipuun ja särkyyn.

Kun B:lle aiheutunutta vahinkoa arvioidaan edellä lausutun perusteella, on merkitystä annettava sille, että hän on ollut itse mukana ja konkreettisessa hengenvaarassa siinä A:n aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa, jossa koettu järkytys on johtanut hänen psyykkisen tilansa häiriintymiseen. B:n psyykkiseen vammaan kuuluu asiassa esitetyn lääkärintodistuksen mukaan olennaisena osana se, että tapahtumaan liittyvät ahdistavat ja järkyttävät ääni- ja näköhavainnot tunkeutuvat jatkuvasti hänen mieleensä, jolloin erityisesti tulevat esille lasten äänet auton osuessa heihin sekä näköhavaintona vaikeasti loukkaantuneiden lasten hahmot tien vieressä. Koska A:n teko on tällä tavoin kohdistunut välittömästi B:hen, on hänen psyykkisen tilansa häiriintyminen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitettu muu henkilövahinko ja hänellä on oikeus saada korvaus kipuun ja särkyyn verrattavasta henkisestä kärsimyksestä.

Sen sijaan C:llä, joka on järkyttynyt kuultuaan lastensa kuolleen, ei ole voimassa olevaan lakiin perustuvaa oikeutta saada vahingonkorvausta järkytyksen aiheuttamasta psyykkisen tilansa häiriintymisestä (KKO 1977 II 104, KKO 1984 II 122 ja KKO 1991:146).

Vahingonkorvauksen määrä

Kysymys on A:n aiheuttamasta liikennevahingosta johtuneen psyykkisen vamman korvaamisesta. Tämän vuoksi korvauksen määrää harkittaessa voidaan ottaa huomioon liikennevakuutuslain nojalla muodostetun liikennevahinkolautakunnan korvauksien yhtenäistämistä varten antamat normit ja ohjeet. Vaikka nämä normit ja ohjeet eivät sido tuomioistuimia, niitä on korvauskäytännössä yleisesti käytetty ohjeena vahingonkorvauksen suuruutta määriteltäessä.

Liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaiset korvausmäärät on kuitenkin määritelty ruumiillisten vammojen vaikeusasteen mukaan eikä B:n psyykkistä vammaa voida hovioikeuden tuomiossa mainitusta syystä luokitella tapaturmavakuutuslaissa tarkoitettuihin haittaluokkiinkaan. Vuoden 1996 normien ja ohjeiden mukaan suurin korvausmäärä kivusta ja särystä on joka tapauksessa 62 000 markkaa. Korvaus koskee poikkeuksellisen vaikeita vammoja, joita ovat muun muassa erittäin vaikeat aivovammat, jotka aiheuttavat tylsistymisen tai muun vaikea-asteisen pysyvän puutostilan, taikka jatkuvaa voimakasta kipua ja särkyä aiheuttavat vammat.

B:lle aiheutunutta psyykkistä vammaa on vaikea arvioida liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaisen vammojen ryhmittelyn perusteella. Ne osoittavat kuitenkin, että erittäin vaikeastakin vammasta kivusta ja särystä tuomittavan korvauksen enimmäismäärä asettuu noin 60 000 markkaan. Vaikka normeja ja ohjeita voidaankin pitää suuntaa-antavina, on tässä tapauksessa otettava huomioon vahinkoon liittyvät erityispiirteet.

B on lääkärinlausunnon mukaan kärsinyt masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja unettomuudesta ja näiden häiriöiden on arvioitu jatkuvan pitkään ja jopa pahenevan. Hän on ollut tapahtuman jälkeen kuukauden poissa työstään ja sen jälkeenkin hänen työnsä teho on ollut aikaisempaa alhaisempi. Nämä lääketieteelliset havainnot ja johtopäätökset tukevat sitä, että B:lle aiheutunut kärsimys on vaikea-asteinen.

Ratkaisusta KKO 1994:62 ilmenevän periaatteen mukaisesti voidaan tässäkin tapauksessa ottaa huomioon vahingon aiheuttaneeseen tekoon liittyvät seikat kokonaisuudessaan. Vahinkotapahtuman äkillisyys, rajuus ja B:n omiin lapsiin kohdistuneen äärimmäisen vakavan seurauksen välitön havaitseminen sekä sen mieltäminen, että myös hän oli ollut hengenvaarassa ja että seuraukset oli aiheuttanut törkeään rattijuopumukseen syyllistynyt henkilö, ovat kärsimyksen vaikea-asteisuuden lisäksi seikkoja, jotka puoltavat tuntuvasti suurempaa korvausta kuin mitä liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaisten periaatteiden mukaan tulisi tuomita.

Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että kohtuullinen korvaus B:lle psyykkisen tilan häiriintymisestä aiheutuneesta kipuun ja särkyyn verrattavasta henkisestä kärsimyksestä on hovioikeuden tuomitsemat 100 000 markkaa.

Rangaistuksen mittaaminen ja ajokielto

A:n syyksi luetun törkeimmän rikoksen, törkeän kuolemantuottamuksen rangaistusasteikko on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta. Rikoksen enimmäisrangaistusta korotettiin aikaisemmasta neljästä vuodesta vankeutta 1.9.1995 voimaan tulleella lainmuutoksella (578/1995). Muutosta perusteltiin sillä, että törkeänä kuolemantuottamuksena joudutaan arvostelemaan tekoja, joiden tekijään voidaan kohdistaa yhtä voimakas moitearvostelu kuin tahallisen henkirikoksen tekijään. Tällaisissa rajatapauksissa olisi oltava mahdollista tuomita suurin piirtein yhtä ankaria rangaistuksia. (LaVM 22/1994 vp. s. 12).

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden rangaistuksen mittaamisen osalta lausumat perustelut. Rangaistusta korottavina tekijöinä on siten otettava huomioon A:n törkeästä piittaamattomuudesta johtunut teon vaarallisuus ja sen vakavat seuraukset. Törkeä liikenteen vaarantaminen ja siihen liittyvä törkeä kuolemantuottamus voivat kuitenkin tapahtua monilla eri tavoilla, mikä vaikeuttaa rikoslain 6 luvun 1 §:n 1 momentin säännökseen perustuvaa rangaistuksen mittaamista. Yhtenä tärkeänä mittaamisperusteena on rangaistuskäytännön yhtenäisyys. A:n syyksi luettuja tekoja voidaan verrata ratkaisussa KKO 1983 II 37 rikoksentekijän syyksi luettuihin tekoihin. Tuossa tapauksessa rikoksentekijä oli vahvassa humalatilassa ajanut kovalla ylinopeudella pimeän aikana valtatiellä, ohitellut vaaratilanteita aiheuttaen autoja ja lopulta viimeisen ohituksen jälkeen ajautunut kovalla vauhdilla tien piennaraluetta osoittaneen valkoisen viivan yli ja törmännyt mainitun viivan oikealla puolella kahteen polkupyörällä ajaneeseen henkilöön, jotka olivat saaneet surmansa. Rikoksentekijä tuomittiin teoistaan kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Vaikka tuo teko onkin tehty aikaisemman lain aikana, jolloin rangaistusasteikko oli lievempi, on toisaalta otettava huomioon, että teonkuvauksen perusteella teon vaarallisuutta ja rikoksesta ilmenevää tekijän syyllisyyttä voidaan pitää suurempana kuin A:n kohdalla.

Tämän vuoksi Korkein oikeus hyväksyy myös sen rangaistuksen, johon hovioikeus on päätynyt.

Ajokiellon osalta Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut ja määräämän ajokieltoajan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.